Se Soi Soi!

"Hyvää oli", totesi lauantaina eräs asiakas syötyään kalliolaisen kasviravintola Soi Soin klassikon, tofuhamppu-burgerin. "Tiedetään", vastasivat keittiön tytöt hymyillen kaasuleikin sinisessä kajossa. 

Oma ensimmäinen ajatukseni oli, höh, siinäpä ylpeitä työntekijöitä. Mutta, juuri niin, siinäpä ylpeitä työntekijöitä! Mikseivät olisikin! Ravintolan ruoat ovat herkullisia ja terveellisiä, miljöö inspiroiva ja fiilis hyvä. Silloin saa kehuakin. Minä haluaisinkin nähdä kuinka jokainen työntekijä jokaisessa organsiaatioissa arvostaisi työtään. Puhuisi siitä innostuneesti ja inspiroituneesti. 

Olen ehkä idealisti, sillä arki on usein räväkämpi: Yrityksen omat työntekijät ovat tuotteiden ja palveluiden kitkerimpiä kriitikoita. He mollaavat niitä asiakkaidenkin puolesta. Miksi? Ehkä perimmiltään organisaation ja työntekijöiden arvot eivät ole kohdanneet. Ihmiset ovat turhaantuneita ja tällä tavoin he purkavat tätä ristiriitaa.

Jupina ja jurnutus on työyhteisöjen vakkarisoundi. "Miksei ja miksi toi...". Se on surullista, sillä lähtökohtaisesti työyhteisö voisi olla myös suuri innostuksen ja energian lähde.

Entä miltä tuntuisi tällainen keskustelu:

- Onpa teillä hyvä palvelu!
- Kiitos. Olemme itsekin siitä tosi ylpeitä.

Kansainvälisen puhdistusainefirma Ecoverin toimitusjohtajana vuoteen 2011 ollut Michael Bremans on todennut, että innovaatioiden pitää elää ja hengittää organisaation arjessa. Omista vahvuuksista on oltava tietoinen ja ylpeä. Tämän kohtasin Soi Soissakin. (https://fi-fi.facebook.com/soisoikasvisruokaa). Ja sellaista haluan kohdata lisää!

Kannustavia kohtaamisia 400 sekunissa

On helmikuun viimeisen tiistain ilta. Aleksanterinkadu hämärtyy plus kaksi - asteisena. Helsingin yliopiston suureen juhlasaliin on asettunut liki 300 PechaKucha Nightista kiinnostunutta ihmistä. Seuraavan runsaan kahden tunnin aikana esiintyjät jakavat innostustaan kudostekniikasta elokuvan tekoon ja oppimiseen inspiroivasta arkkitehtuurista satakielien soundtrackiin.

PechaKucha näki päivänvalon Tokiossa vuonna 2003. Sen jälkeen tämä kiteyttävä ja inspiroiva esittämisformaatti on vallannut maapalloa hauskalla karismallaan. Sen idea on hämmentävän yksinkertainen: Esiintyjä näyttää 20 kuvaa, kutakin 20 sekuntia. Ja puhuu. Toimii!

Helmikuisen PechaKucha illan esityksiä yhdisti kohtaamisen teema. Ja se, että tarvitsemme yhä enemmän kykyä kohdata rajapinnoilla erilaisia näkökulmia ja ihmisiä. 

Minä inspiroiduin jokaisesta esityksestä. Erityisesti kolahtivat arkkitehti Hilla Rudangon ajatukset oppimista inspiroivista tiloista ja Heurekan elämysjohtaja Mikko Myllykosken tarinat työmatkapyöräilyjen kohtaamisista. Ja Aku Louhimies kertoi kohtaamistaan rumista rakennuksista, kohtaamisia nekin... 

Elämme nopeiden kohtaamisten maailmassa. Aina ne eivät voimaannutta vaan päinvastoin vievät energiaa. PechaKucha on kuitenkin virkistävä poikkeus. Sen erityinen arvo on esityksissä viriävä, tahatonkin hauskuus sekä yleisön tärkein tehtävä: kannustaa!

Juuri hauskuus, tiiviys sekä todella niukka esittämisrekvisiitta linkittävät PechaKuchan stand up -komiikan viiden minuutin Open mic -esityksiin. Ja täältä löytyy sitten koko maailman setit: http://www.pechakucha.org/.

Dalen huppari ja muita Self Help -genren alkupihahduksia

On kylmä tammikuinen ilta vuonna 1936 New Yorkissa. Hotelli Pennsylvanian suureen juhlasaliin on ahtautunut yli kolmetuhatta ihmistä on kuulemaan Dale Garnegieta. Monet joutuvat jäämään käytäville norkoilemaan, kun salin ovet suljetaan. Järjestäjät rukoilevat, etteivät palotarkastaja tupsahtaisi paikalle.

Garnegie on juuri julkaissut kirjansa Miten saan ystäviä, menestystä, vaikutusvaltaa. Kirja tuntuu osuvan talouslamassa kärvistelevien amerikkalaisten tajuntaan: Asiat voivat muuttua. Se tulee myymään neljännesmiljoona kappaletta kolmessa kuukaudessa.

Garnegien kirjan ydinsanomana on kaunis, ajaton ja edelleen allekirjoitettavissa: Onnistut kun saat toiset ihmiset tuntemaan itsensä tärkeiksi. Garnegie yksinkertaistaa muun muassa Freudin ja Adlerin ajatuksia käytännölliseksi psykologiaksi kutsumakseen tiedoksi.



Tuon 30-luvun illan jälkeen maailmaan on putkahtanut valtava määrä itseapukirjoja, joista useimmat matkaavat Garnegien jalanjäljissä käytännöllistäessään teorioita arjen teoiksi.

Vaikka suhtaudun itsekin kriittisesti moniin tämän genren kirjojen näennäisen helppoihin ratkaisuihin vaikeissa ongelmissa, arvostan samalla niiden tekijöitä: He ainakin yrittävät saada kaoottisenakin näyttäytyvään maailmaan järjestystä olkoonkin heidän pohdinnoissaan välillä kaupallisuuden piintynyt tuoksu. Tälle yrittämiselle haluan antaa arvoa.

Herra Dale on nyt erityisen ajankohtainen, sillä hänestä on äskettäin ilmestynyt elämänkerta, Self-Help Messiah.



Economistin haastattelussa kirjan tekijä Steven Watts kertoo millainen mies löytyy tuon "messiaanisuuden" takaa http://www.economist.com/blogs/prospero/2013/12/dale-carnegie-and-self-help-movement. Williamsin kirjan tekee kiinnostavaksi myös se, että tämän alan guruista on kirjoittetu todella vähän elämänkertoja, jotka valottaisivat ihmisiä sanoman takana.

Ehkä myös joku innostuu kirjoittamaan Jari Sarasvuon elämänkerran, ehkä Jari itse?

Maanantaiaamun kiikkustuoli

Voiko viikko alkaa mukavammin kuin punaista kiikkustuolia asiakkaan aulassa tuijottamalla? Ei ehkä. Samalla tuoli herättää kysymyksiä, ihmettelyä. Istuuko siinä koskaan kukaan? Mitä se edustaa tämän modernin IT-firman odotustilassa? Onko tällä tuolilla tarina kerrottavana? Kuinka moni harmaaseen edustuspukuun sonnustautunut myyntihemmo kiikahtelee tuolissa pelkäämättä, että uskottavuus asiakkaan silmissä hiipuu jalasten heiluriliikeen tahdissa?

Ns. rennommat kalusteet ovat vallanneet tilaa yhä useampien yritysten tiloista. Niiden tarkoitus on hyvä. Rentous edistää luovuutta ja luovuus innovatiivisuutta. Mutta pelkkä kalusteen tuijotus ei rentouta, ainakaan minua, Se on koettava itse. On otettava kaluste haltuun.
Seuraavan kerran kun voit valita, istutko pönötystuoliin vai keventävään kalusteeseen, valitse jälkimmäinen.
Ehkä maailma muuttuu paremmaksi huonekalukin kerrallaan!

Tervetuloa lukemaan blogiani! Siivilöin tänne innostavia teoksia, tapahtumia ja kohtaamisia. Lähtökohtanani on ihmettely. Kirjoitan erityisesti sinulle, organisaation ja johtamisen kehittäjä. Tehtäväni on yksinkertainen: Hyödyntää ihmettelyn ja inspiroitumisen alkemistista kaavaa. Se muuttaa arkisenkin tapahtuman kullaksi. Tervetuloa mukaan!

Tänään törmäsin Päivi Jokitalon kirjaan Powerpoint-vapaa vyöhyke (Avain 2013, www.avain.net). Sen painopiste on kirjastojen kehittämisessä, mutta ei haittaa! Epäkonferenssit, campsit, labit ja itseohjautuva verkostoyhteistyö ovat lahja meille kaikille intohimoisille kehittäjille. Ja erityisesti kaikille powerpointteihin kyllästyneille - tunnustan!

Vaikka kirjaan oli ahdettu niin fasilitaattorin onnistumisen eväät kuin Pohjoismainen kirjastojen yhteistyökin, pysyi lanka punaisena ja oppimisen valo vihreänä.

Päivi kertoo innostavasti, kuinka asiakkaat on tempaistu kehitystyössä aktiiviseen rooliin. Tämän viisauden ovat omaksumassa yhä useammat yhteisöt ja yritykset. Siitä minä pidän!

Ja mikä siis olikaan epäkonferenssi? Tapahtuma, jossa kootaan samasta ideasta kiinnostuneet ihmiset yhteen ilman tarkkaa agendaa tai tavoitetta. Sellainen mahdollistaa luovuuden. Ja siitä minä erityisesti pidän!

Kun seuraavan kerran tulee mieleen pitää organisaation kehityspäivä, Päivin opit kannattaa tempaista kansien välistä arjen altistukselle. Ne ovat iloinen asia.